Ensimmäinen kerta oli päivälenkillä lähimaaston puistossa. Kuulun semisti kakkankerääjiin huom. Huom. Nostan kyllä kaiken, mikä tulee ihmisten ilmoille ja saattaisi muita haitata. Metsästä, pelloilta ja muilta kaukomailta en jaksa jälkiä siivota, koska siellä on riittämiin jänönkakkaa ja kaikkea muutakin. Nyt kiireessä jäi uusi kakkapussi ottamatta mukaan, eikä taskussakaan ollut nessuja. Ei puissakaan lehtiä, jolla pökäleet siivoilla. Nipsu alkoi lenkillä oirehtia, että kohta olisi kiva päästä veskiin ja mieluusti läheisen talon pihaan. Iskä siinä sanoi kovasti NO. Ei siihen. Mennään vauhdilla, kiiruhdetaan kauas. Niinpä ravattiin läheiselle pellolle, jossa oli puskaa, puita ja sitä jänönkakkaakin. Mutta ei, ei kelvannun ne koiralle veskiksi. Kova oli toive päästä kävelytien varteen, johon kivasti voi kaapelit laskea. Mentiin pellolla eteenpäin ja koira haaveillen veti kovasti kohti kaukana häämöttävää kävelytietä. Pian hätä kävikin kovaksi ja koira päätti alkaa ulisemaan, että tyhmä isi nyt tulee housuun. Isi piti päänsä ja taapersi pellolla huutava koira narun päässä. Ei kelvannut puskat ei puunjuuret kakille. Huuto yltyi ja samalla vastaan tuli aita, joka oli pakko kiertää niin, että reitti päätyi kävelytielle. Ja eikö mitä huuto lakannut heti, kun oltiin metrin päässä hiekkatiestä. Siihen napakka punnerrus ja koira oli jälleen iloinen. Outoa, omituista.
Nipsu on toki ennenkin yrittänyt mennä luimistellen piiloon, kun korvanputsausaine otetaan esiin. Mutta sen ymmärtää, koska se tökötti tuntuu ilkeältä. Mitä pahaa voi tassurasva tehdä? Tai miksi kakka haluaa tulla ihmisten ilmoille? Joka tapauksessa ihanaa, että vielä löytää uusia puolia rakkaastaan. Jännästi lisää pohdittavaa näin kevään korville!
