Kaikki muistavat sen sata vuotta vanhan animaatiosarjan, jossa punasolut ja valkosolut riehuvat ihmisen sisällä. Olipa kerran elämä. Sen alussa muistaakseni mies ja nainen halailevat. Halailevat niin, että lähtevät lentoon. Tapahtuu alkuräjähdys ja taivaasta putoaa lapsi maan päälle. Voin muistaa väärinkin, sarjaa kun katselin joskus kymmenenvuotiaana viimeksi.
Olipa kerran aikuisten elämä. Sain kutsun työkaverin 40+40 vuotisjuhliin. Oli vaimonsa kanssa tullut aikuisten ikään. Mitä hittoa nyt oli mun ensimmäinen ajatus, kun availin kutsukorttia. Tähän sellainen epäaikuismainen hymiö, jossa keltapallopää irvistää. Samana päivänä oli jo meidän seuran, köhh köhh mun, järjestämä sählyturnaus kehitysvammaisille. Mietin, että onko liian rankka päivä jos ensin myy sielunsa sabajumalille ja sitten menee sosialisoitumaan vieraiden ihmisten pariin. Huom., aikuisten ihmisten pariin. Kuulosti turhan suurelta sosiaaliselta harppaukselta. Lähdin silti, luultavasti takaraivossa ajatus, että on mukava tuulettua tuon turnaushässäkän jälkeen.
Ei se lopulta ollutkaan niin kamalaa. Olen aiemmassa elämässä tottunut olemaan juhlien ikäloppu vakiokaluste: Lapsellinen wannabe-teini. Nyt tilanne oli aivan toinen; olin juniori. Nuorukainen, jolla olikin yllättävän paljon sanottavaa huolimatta siitä, että ei ollut omista lapsista puheenaiheeksi. Kertoilin salibandysta, koirista, työstä. kokkailusta, mielipiteet pakolaisongelmista, vähän alapäähuumoria saunan oksattomilla lauteilla, .. Juhlien aikataulu oli tiukka, mutta ilmeisen tarpeellinen. Mitä olisi tullut jos polkuveneily olisikin venynyt? Turvavyöt eikun pelastusliivit takasivat aikuisten selviytymisen jälkipolvien kiusaksi. Kakkukahvihetki. Yöpala. Puusepän kanssa käyty keskustelu skeittilautojen veistämistekniikasta.
Mikä teillä kaikilla on huomenna? 3. Krapula. Ehhe, hyvä selitys upposi vieraihin kuin kuuma kolvi tinaan.
Olin hyvä. Pärjäsin hienosti. Osasin olla ihmisiksi ja silti kiinnostava. Hyvä poika, hyvin tehty. Olipa kerran aikuisten elämä alkoi mun osalta viimeistään näistä juhlista.
Olipa kerran aikuisten elämä. Sain kutsun työkaverin 40+40 vuotisjuhliin. Oli vaimonsa kanssa tullut aikuisten ikään. Mitä hittoa nyt oli mun ensimmäinen ajatus, kun availin kutsukorttia. Tähän sellainen epäaikuismainen hymiö, jossa keltapallopää irvistää. Samana päivänä oli jo meidän seuran, köhh köhh mun, järjestämä sählyturnaus kehitysvammaisille. Mietin, että onko liian rankka päivä jos ensin myy sielunsa sabajumalille ja sitten menee sosialisoitumaan vieraiden ihmisten pariin. Huom., aikuisten ihmisten pariin. Kuulosti turhan suurelta sosiaaliselta harppaukselta. Lähdin silti, luultavasti takaraivossa ajatus, että on mukava tuulettua tuon turnaushässäkän jälkeen.
Ei se lopulta ollutkaan niin kamalaa. Olen aiemmassa elämässä tottunut olemaan juhlien ikäloppu vakiokaluste: Lapsellinen wannabe-teini. Nyt tilanne oli aivan toinen; olin juniori. Nuorukainen, jolla olikin yllättävän paljon sanottavaa huolimatta siitä, että ei ollut omista lapsista puheenaiheeksi. Kertoilin salibandysta, koirista, työstä. kokkailusta, mielipiteet pakolaisongelmista, vähän alapäähuumoria saunan oksattomilla lauteilla, .. Juhlien aikataulu oli tiukka, mutta ilmeisen tarpeellinen. Mitä olisi tullut jos polkuveneily olisikin venynyt? Turvavyöt eikun pelastusliivit takasivat aikuisten selviytymisen jälkipolvien kiusaksi. Kakkukahvihetki. Yöpala. Puusepän kanssa käyty keskustelu skeittilautojen veistämistekniikasta.
Mikä teillä kaikilla on huomenna? 3. Krapula. Ehhe, hyvä selitys upposi vieraihin kuin kuuma kolvi tinaan.
Olin hyvä. Pärjäsin hienosti. Osasin olla ihmisiksi ja silti kiinnostava. Hyvä poika, hyvin tehty. Olipa kerran aikuisten elämä alkoi mun osalta viimeistään näistä juhlista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti