Mun historia salibandyn parissa voitaneen laskea alkaneeksi viimeistään lukiossa, jossei jo aiemmin pihapeleissä. Mun ensimmäinen maila tuli tuliaisina Ruotsista 90-luvun alkupuolella. Se oli käytännössä sähköputken pätkä, jonka toiseen päähän oli niitattu lavan tapainen ja toisessa päässä oli sähköputken sulkutulppa. Se lämittiin aika pikaiseen loppuun se lapa. Alkulaukausten jälkeen on koettu monta eri joukkuetta, seuraa, sarjatasoa, turnausta, valmennustehtävää ja jopa oman seuran perustaminen. Kaiken tuon historian haminan listaaminen on sekä mun egon boostaamista että tehty kertomaan sulle, että tämän tarinan pääosan esittäjä ei ole ihan nuori ja kokematon märkäkorva.
Tänään mun puhelin soi ja näytöllä luki: "Ei numeroa". Arvasin heti soittajan, koska näitä puheluita on ollut useampikin. Jännityksellä odotin, että koskeeko asia tän päivän reenejä vai kenties kysellään kesän kuulumisia. Meillä pyörii nyt kesällä aikuisjoukkueiden kesäharjoitukset, kun taas junnut viettävät kesänsä miten lystäävät. Muutama meidän junnuista on kasvanut niin isoksi ja vanhoiksi, että viimeistään ensi kauden jälkeen on siirryttävä aikuisten pariin. He ovat nyt jo yrittämässä mukaan miesten kakkosjoukkueeseen, johon ehkä itsekkin menen pelaamaan. Katsotaan nyt vielä, mutta edessä voi olla eläköityminen kilpajoukkueesta, junnujen valmentaminen ja pelaaminen toinen jalka haudassa -meiningillä,
Sovitaan tässä, että yksi junnuista on poika nimeltä Jonna. Soittaja oli kuin olikin Jonnan isä, isäpuoli, setämies tai joku vastaava perheenjäsen. Ovat kuulemma seuranneet miten Jonna on aika huonossa kunnossa ja kaipaisi enemmän lenkkeilyä, kuin mitä joukkue tarjoaa. Omatoimista juoksentelua. Tuntuvat kakkosjoukkueen 8-10 kilometrin lenkit aivan liian vaativilta, kun Jonnalle tulee seinä vastaan jo kolmen kilometrin jälkeen. Olen itsekkin vierestä harkoissa katsellut, kun väsy alkaa pojassa painaa. Setämies on kuulemma monesti koittanut pakottaa Jonnaa lenkille. "Pleikkari kiinni ja ulos", on sanoma kuulunut. Jonna on aina asiasta suuttunut ja mennyt ovet paukkuen omaan huoneeseen. Tiedäthän teinipojat hei? Mä en muista, mutta mun äiti jaksaa aina kertoa kuinka minulle ei voinut sanoa mitään ilman, että vedin rantapallon nenään. Pahimmassa tapauksessa meni oikein hiekkaa vakoseen. Teinipojat hei..
Setämies kysyi: "Kun Jonna luottaa sinuun kuin vuoreen, niin voitko puhua pojan kanssa? Nyt olisi hyvä sauma pistää elämä raiteilleen ja kasvattaa selkärankaa". Hämmästys! Mulla ei ole omia lapsia, mutta nyt pitäisi puhua pojalle kuin miehelle. Kerronko samalla kukuista ja mehiläisistä? Tässä on emi ja tässä hede. Sitten tarvitaan karvapallura pörräämään ja levittäämään siitospöllyt. Voi hertsumarepale! Hämmästys valtasi mielen; ei siitä ole pitkä aika, kun vielä ihailin esikuviani, ja nyt toimin muille sellaisena. Ihanan haastava tilanne! Pitää keksiä fiksu tapa ottaa asia puheeksi ilman, että juttelusta paistaa läpi setämiehen puhelu. Jonnassa on nähtävissä iso potentiaali, jonka esiinkaivaminen vaatii vain töitä. Kunto ja vauhti ylös, niin poika on valmis miesten peleihin. Hämmennys, ihana hämmennys!
Tänään mun puhelin soi ja näytöllä luki: "Ei numeroa". Arvasin heti soittajan, koska näitä puheluita on ollut useampikin. Jännityksellä odotin, että koskeeko asia tän päivän reenejä vai kenties kysellään kesän kuulumisia. Meillä pyörii nyt kesällä aikuisjoukkueiden kesäharjoitukset, kun taas junnut viettävät kesänsä miten lystäävät. Muutama meidän junnuista on kasvanut niin isoksi ja vanhoiksi, että viimeistään ensi kauden jälkeen on siirryttävä aikuisten pariin. He ovat nyt jo yrittämässä mukaan miesten kakkosjoukkueeseen, johon ehkä itsekkin menen pelaamaan. Katsotaan nyt vielä, mutta edessä voi olla eläköityminen kilpajoukkueesta, junnujen valmentaminen ja pelaaminen toinen jalka haudassa -meiningillä,
Sovitaan tässä, että yksi junnuista on poika nimeltä Jonna. Soittaja oli kuin olikin Jonnan isä, isäpuoli, setämies tai joku vastaava perheenjäsen. Ovat kuulemma seuranneet miten Jonna on aika huonossa kunnossa ja kaipaisi enemmän lenkkeilyä, kuin mitä joukkue tarjoaa. Omatoimista juoksentelua. Tuntuvat kakkosjoukkueen 8-10 kilometrin lenkit aivan liian vaativilta, kun Jonnalle tulee seinä vastaan jo kolmen kilometrin jälkeen. Olen itsekkin vierestä harkoissa katsellut, kun väsy alkaa pojassa painaa. Setämies on kuulemma monesti koittanut pakottaa Jonnaa lenkille. "Pleikkari kiinni ja ulos", on sanoma kuulunut. Jonna on aina asiasta suuttunut ja mennyt ovet paukkuen omaan huoneeseen. Tiedäthän teinipojat hei? Mä en muista, mutta mun äiti jaksaa aina kertoa kuinka minulle ei voinut sanoa mitään ilman, että vedin rantapallon nenään. Pahimmassa tapauksessa meni oikein hiekkaa vakoseen. Teinipojat hei..
Setämies kysyi: "Kun Jonna luottaa sinuun kuin vuoreen, niin voitko puhua pojan kanssa? Nyt olisi hyvä sauma pistää elämä raiteilleen ja kasvattaa selkärankaa". Hämmästys! Mulla ei ole omia lapsia, mutta nyt pitäisi puhua pojalle kuin miehelle. Kerronko samalla kukuista ja mehiläisistä? Tässä on emi ja tässä hede. Sitten tarvitaan karvapallura pörräämään ja levittäämään siitospöllyt. Voi hertsumarepale! Hämmästys valtasi mielen; ei siitä ole pitkä aika, kun vielä ihailin esikuviani, ja nyt toimin muille sellaisena. Ihanan haastava tilanne! Pitää keksiä fiksu tapa ottaa asia puheeksi ilman, että juttelusta paistaa läpi setämiehen puhelu. Jonnassa on nähtävissä iso potentiaali, jonka esiinkaivaminen vaatii vain töitä. Kunto ja vauhti ylös, niin poika on valmis miesten peleihin. Hämmennys, ihana hämmennys!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti