Tähän otsikoksi vaikka susta enkelit pitävät huolta 2.0

Otsikosta huolimatta ketään ei ole käynyt sisään taivaan suurista porteista. Tai tietääkseni edes tavannut enkeleitä viime aikoina. Juuri soi Vartiaisen Jennin biisi, johon otsikko viittaa. Vaikka kulkisit varjojen puolta susta enkelit pitävät huolta. Taustalla konemusiikin rytkytystä ja laiska rumpukomppi.

Salibandy. Tuo ihana koko kansan lauantai-päivien liikuntamuoto. Halpa harrastaa, halpa aloittaa. Siihen sanaan kiteytyy pitkälti se, että mikset ole kuullut tällä palstalla minusta, koirasta tai mistään muustakaan sanaakaan. Joka arki-ilta painan duunia duunin jälkeen. Ei ole riittänyt energia edes koneen avaamiseen kotona. Itseasiassa olen joutunut priorisoimaan elämää aika rankalla kädellä. Ensin jätin pois kaikki turhanpäiväisyydet. Tämän jälkeen jäi pois ystäviin käytetyt hetket. Loppuviimein jopa oman fyysisen kunnon ylläpitäminen. Nyt maksan hintaa kaikesta tästä. Olin juuri reilu kolme viikkoa kuumeessa ja nyt jokin räkä tekee tuloaan. Ja juuri joululomalla, jolloin mun piti käyttää vapaa-aika akkujen lataamiseen, kuntoiluun ja sosiaalisen elämän jälleensyntymään.

 

Piristykseksi tähän vanhaan malliin pari koirakuvaa. Ei tässä kummempia siltikään. Kevätkausi starttaa ensi viikon jälkeen ja silloin Siika taas painaa päivittäin. Vappuna on suurin osa toiminnasta loppu. Silloin on edessä vakava pohdinta, että mitä ensi kaudella. Jaksaako vetää vielä lapsia. onko vielä energiaa edustuksen toimintaan ja pelaako kenties itse edes siellä kakkosjoukkueessa.

Nämä koirakuvat ovat muuten jouluna otettu. Aika vihreä maa. Ja joulurauha muutenkin kaukana. Pojat tulivat juttuun niin hyvin, että painittiin sellainen nelisen tuntia päivästä. Möykän saattelemana tietenkin. Nyt pitää mennä moi.

Tilannepäivitys keskiiviikkona klo 13:22:41

Lienee aika listata nykyisen elämän kuulumisia yleisölle jakoon. Edellisestä varsinaisesta tarinasta on kuitenki vierähtänyt päivä jos kuukausikin. Pidän oikeuden kertoa nyt vain mukavia ja hassuhkoja juttuja. Ihan viime aikaina olen päätynyt ajatukseen, että internet on rikki. Jotain on varmasti hajonnut, kun lukee heikkolaatuisia uutisia ja varsinkin kommentteja niihin liittyen. Mies ajaa autolla tahallaan pyöräilijän yli ja kommenteissa kaivetaan poterot eri joukkueille. Solvaukset lentävät. Törkeys toisensa perään. Tyttö laskee vaijeriin ja kommenteissa huudellaan syytöksiä tytön ja viranomaisten suuntaan. Taas nökötetään eri joukkueissa solvaten mitä mielikuvituksellisemmin toista puolta. Vähänkin järkevät mielipiteet hukkuvat mölinän joukkoon. Milloin internet on mennyt näin rikki? Niinpä jätän mölinäyttävät jutut pois mun tarinoista.

Siinä Siika sabailee. Taitaa olla kesäkuu ja Parkin kenttä Turussa. Ensimmäisiä shortsikelejä ja ulkoharkkojen keventäviä osuuksia. Herään nyt toista viikkoa tilanteesta, jossa olen mukana lajitoiminnassa päivittäin. Keväällä päätin jatkaa erkkaryhmän parissa, koska se on aidosti palkitsevaa vapaaehtoistyötä. Lähes joka kerta poistun joukkueen parista hyvällä tuulella. Ensi viikolla on luvassa yksi suuri palkinto työstä, kun osallistumme kutsuvieraana Eduskunnan urheilukerhon 70-vuotisjuhlatapahtumaan. Luvassa on harjoitusottelu kansanedustajia vastaan ja erkkaryhmäläiset ovat ihan täpinöissään. Heidän piirissään kun titteli on jotain erityisen arvostettavaa.

Lupauduin keväällä vetämään seuran kahta lastenryhmääkin. 6-9 vuotiaat ja siitä teini-ikäisiin asti. Lasten parissa toimiminen on yhtä palkitsevaa työtä kuin erkkaryhmäily. Loppukesästä mulle nakitettiin vielä miesten edarin valmennus, joten se ainut valmennusvapaa viikossa on muuten tänään ja olen menossa kakkosjoukkueen mukana pelaamaan. Peukku pystyyn sählylle. Salielämässä on kesällä ollut käynnissä massanlisäyskuuri. Saksalainen volyymi tuli taas tutuksi kesäloman aikana. Nyt kokeilussa on harjoittelun jaksottamisen vaikutus tuloksiin. Palataan kuitenkin lihaksiin tuonnempana.

 

Rankka salibandyily vaatii rankat huvit. Yllä itsekylvetyt mökkiporkkanat sekä ensimmäinen kuva omasta avokadosta. Parvekkeella kasvaa tompsuja, chilejä, papuja, koriatenria, tilliä, timjamia, nokkosta, salaattia, ... mökin mullissa retiisejä, pottuja, papuja, ... Rankat huvit! Nyt asia tuntuu arkipäiväiseltä, mutta alkuun oli todella ihmeellistä maustaa oma ruoka oman viljelyksen tuotteilla.

Kesän aikana tuli monesti eteen tilanne, että tästä voisi päivittää jutun blogiin. Yleenstä tilanne oli päällä keittiössä. Jokin hyvä tuoksu leijailee nenään ja lautaselle koostuu näyttävä annos. Tästä ruoka jakoon ja Siika kohti keittiögurun mainetta. Jäi jutut tekemättä, kun ei mukamas ollut aikaa tai konetta saatavilla. Yllä kuvassa yksi suuri ilon lähde. Juustohöylällä potusta höylätyt mikroaaltouunisipsit. MMMM. Enää ei tarvitse ostaa isoa pussia, vaan yksi peruna ja voit kaiken lisäksi itse säätää öljyn sekä suolan määrän. Mausteetkin kasvaa omalla parvekkeella, joten parempaa tulee kuin Tafferellan tuotantolinjalta. 

 

Hienoa! Ei vieläkään möyhättävää näkyvissä. Hyvä jos olet jaksanut lukea näin pitkälle. Itse oisin luovuttanut jo tuolla sabailuosiossa. Mennään päivän viimeiseen tarinaan. Elmo. Viikko sitten tuli kotona puheeksi, että oisko koira kiva. Oli puhetta ollut aiemminkin. Ollut paljon. Oli mietitty myös sopivia rotuja. Puheet eskaloituivat nopeasti siihen, että olikin tutulla tarjolla pentua. Ja sopivasti rahaakin tilillä. Ai että! Vauhti vain kiihtyi. Torstaina katsomaan pentuja. Torstaiyönä lisää puhetta ja mietintää. Perjantaina päätös. Perjantai-illalla pentu kotiin. 48 tuntia puheista kusi-paskarallin alkuun. En edes tiennyt, että pystyn päättämään jotain noin isoa asiaa noin vauhdikkaasti. Siinä se nyt nököttää. Muistuu vähitellen mieleen kaikki tilanteet Nipsun pentuajoilta. Reiät lahkeissa, revityt pissapaperit lattialla ja jatkuvan silittäjien tulvan. Hieno poika! Tässä tilanteet tältä osin. Nyt miettimään illan sabareenien jalkakyniä.

Kuinka kertoa kukista ja mehiläisistä?

Mun historia salibandyn parissa voitaneen laskea alkaneeksi viimeistään lukiossa, jossei jo aiemmin pihapeleissä. Mun ensimmäinen maila tuli tuliaisina Ruotsista 90-luvun alkupuolella. Se oli käytännössä sähköputken pätkä, jonka toiseen päähän oli niitattu lavan tapainen ja toisessa päässä oli sähköputken sulkutulppa. Se lämittiin aika pikaiseen loppuun se lapa. Alkulaukausten jälkeen on koettu monta eri joukkuetta, seuraa, sarjatasoa, turnausta, valmennustehtävää ja jopa oman seuran perustaminen. Kaiken tuon historian haminan listaaminen on sekä mun egon boostaamista että tehty kertomaan sulle, että tämän tarinan pääosan esittäjä ei ole ihan nuori ja kokematon märkäkorva.

Tänään mun puhelin soi ja näytöllä luki: "Ei numeroa". Arvasin heti soittajan, koska näitä puheluita on ollut useampikin. Jännityksellä odotin, että koskeeko asia tän päivän reenejä vai kenties kysellään kesän kuulumisia. Meillä pyörii nyt kesällä aikuisjoukkueiden kesäharjoitukset, kun taas junnut viettävät kesänsä miten lystäävät. Muutama meidän junnuista on kasvanut niin isoksi ja vanhoiksi, että viimeistään ensi kauden jälkeen on siirryttävä aikuisten pariin. He ovat nyt jo yrittämässä mukaan miesten kakkosjoukkueeseen, johon ehkä itsekkin menen pelaamaan. Katsotaan nyt vielä, mutta edessä voi olla eläköityminen kilpajoukkueesta, junnujen valmentaminen ja pelaaminen toinen jalka haudassa -meiningillä,

Sovitaan tässä, että yksi junnuista on poika nimeltä Jonna. Soittaja oli kuin olikin Jonnan isä, isäpuoli, setämies tai joku vastaava perheenjäsen. Ovat kuulemma seuranneet miten Jonna on aika huonossa kunnossa ja kaipaisi enemmän lenkkeilyä, kuin mitä joukkue tarjoaa. Omatoimista juoksentelua. Tuntuvat kakkosjoukkueen 8-10 kilometrin lenkit aivan liian vaativilta, kun Jonnalle tulee seinä vastaan jo kolmen kilometrin jälkeen. Olen itsekkin vierestä harkoissa katsellut, kun väsy alkaa pojassa painaa. Setämies on kuulemma monesti koittanut pakottaa Jonnaa lenkille. "Pleikkari kiinni ja ulos", on sanoma kuulunut. Jonna on aina asiasta suuttunut ja mennyt ovet paukkuen omaan huoneeseen. Tiedäthän teinipojat hei? Mä en muista, mutta mun äiti jaksaa aina kertoa kuinka minulle ei voinut sanoa mitään ilman, että vedin rantapallon nenään. Pahimmassa tapauksessa meni oikein hiekkaa vakoseen. Teinipojat hei..

Setämies kysyi: "Kun Jonna luottaa sinuun kuin vuoreen, niin voitko puhua pojan kanssa? Nyt olisi hyvä sauma pistää elämä raiteilleen ja kasvattaa selkärankaa". Hämmästys! Mulla ei ole omia lapsia, mutta nyt pitäisi puhua pojalle kuin miehelle. Kerronko samalla kukuista ja mehiläisistä? Tässä on emi ja tässä hede. Sitten tarvitaan karvapallura pörräämään ja levittäämään siitospöllyt. Voi hertsumarepale! Hämmästys valtasi mielen; ei siitä ole pitkä aika, kun vielä ihailin esikuviani, ja nyt toimin muille sellaisena. Ihanan haastava tilanne! Pitää keksiä fiksu tapa ottaa asia puheeksi ilman, että juttelusta paistaa läpi setämiehen puhelu. Jonnassa on nähtävissä iso potentiaali, jonka esiinkaivaminen vaatii vain töitä. Kunto ja vauhti ylös, niin poika on valmis miesten peleihin. Hämmennys, ihana hämmennys!

Päänsiirtoa ja politiikkaa

Meijän puolue ajattelee pienituloisia yhä enemmän ja enemmän. Joo, vaalit on näemmä yhä lähempänä ja lähempänä. Jotenkin munkin on nyt liityttävä siihen ihmisryhmään, joka syyttää poliitikkoja ääntenkalastelusta. Pertti Kurikka nimipäivineen meni ja voitti itselleen paikan maanosan musiikin kirkkaimpien parrasvalojen keskelle. Itse seurasin karsintaa Siilinjärveläisen hotellin aulassa seuranani joukkueellinen ihmisiä, jotka olivat osallistumassa ensimmäseen erityisryhmien salibandyn SM-turnaukseen. Eri asteisten kehitysvammaisten ystävieni kanssa. He kannustivat Perttiä yhtä fanaattisesti kuin minä kannustan Leijonia jääkiekkokisoissa.

Miksi? Miksi tässäkin laulukisassa on saatu aikaiseksi omat joukot monelle vähemmistölle? Viime vuonna sateenkaarikansa juhli. Tänä vuonna vammaiset. Viisukatsomossa mietitiin kovasti tasa-arvon asioita ja sitäkin, että eivät taida Pertit pärjätä kun kansa haluaa kisoihin englanniksi laulavan yhtyeen. Tuo tasa-arvo nousee väistämättä esiin, kun kirjoitetaan PKN:n voitosta. He eivät ole kisoissa vain soittamassa, eivät edes edustamassa Suomea. He edustavat siellä yhden vähemmistön suurta toivetta tasa-arvoisuudesta. Nyt jo moni poliitikko on kirjoittanut ties mitä ylisanoja Perteistä ja kehitysvammaisista eikä vähiten siksi, että sopivasti sattui tämä voitto vaalien alle. Nämä ihmiset ovat odottaneet 9 vuotta sitä, että eduskunta saisi ratifioitua YK:n vammaissopimuksen. You know, se missä annetaan vammaisille samat ihmisoikeudet ja perusvapaudet kuin muilla ihmisillä on. Pitäiskös siis lopettaa se puhuminen ja puhuminen, jotta olisi aikaa toimia ja toimia? Lopulta me itse valitaan oma ehdokas ja mun ääntä ei saa kalasteltua tällaisella.

Huomaa muuten mun piiloviittaukset tässä: tarina itsessään viittaa Jari-sarjakuvaan, Meijän puolue tiedoituskampanjaan romaanien asemasta Suomessa ja Me Itse kehitysvammaisten oma yhdistys. Sallikaa munkin ratsastaa vähemmistöjen asialla.

 

Avautuminen hoidettu, joten nyt kevyempiin aihesiin. Siinä kuvissa minä ja mun ystävät pelireissulla. Viski mainittu yhdessä kuvassa, blogi kieltoon! Oli hyvä reissu. Ajeltiin lauantaina kuutisen tuntia, painittiin kylpylän lastenaltaassa ja sunnuntaina voitettiin SM-pronssia. Ajomatka kotiin meni paljon nopeammin, kun hipelöi ajoittain mitalia kaulassa.

Seuraavan aamun aamupalakeskustelu oli parhautta pitkään aikaan. Tiesitkö, että lääkärit lupaavat päänsiirtoleikkauksen onnistuvan kahden vuoden kuluttua? En minäkään. Hallelujaa! Ei enää treenaamista kesäkuntoon. Kesäksi vaan vanha pää uuteen kroppaan kiinni ja rannalle. Syksyllä syöt sen pilalle ja taas uusi leikkaus kesäksi. Tai jos töissä haluaa laiskotella, niin paksumpaa seppälää päälle ja sanoo, että ei nyt voi rehkiä, kun on näin läski. Näihin mieltäjärisyttäviin aatoksiin päättyy tämä päätön postaus.

#Dressgate: tämä lato on punainen

UUU! Internet kuohuu arvaillessaan mekon väritystä. Munkin aivot teki samat tepposet kuin miljoonien muidenkin. Ensin mekko oli tummansininen ja tunnin päästä selvästi valkoinen. Jännittävää miten aivot voivat huijata meitä. Selityksen ilmiölle löydät toki helposti googlella, mutta kyse on siitä, että kuvaa katsoessa sun silmät etsii oikean asteen päivänvalon akselilta. Siispä katsot mekkoa joko sinisessä päivänvalossa tai iltaruskon kajastuksessa. Sen jälkeen aivot hylkäävät joko sinisen tai kultaisen värin kuvasta. Eniveis #latobongaus jatkui viime viikonloppuna.

Tämä #lato tässä on punainen ja näet sen oikeissa väreissä, mikäli et ole puna-vihersokea. Tölli löytyy Ruissalosta Tammenterhon opastuskeskuksesta. Jotenkin jännittävästi numeroituja ovia, joiden tarkoitusta tuli mietittyä pidemmänkin aikaa. Koiraa taas kiehtoi ovien alaosissa olevat reiät. joista jokaiseen piti kuono tunkea. Tulee tuosta värisokeudesta aina kerrottua omat kärsimykset. En ole värisokea sanan varsinaisessa mielessä, mutta sählykentillä koen vääryyttä. Joskus toisinaan pelit pelataan parketeilla ja usein vielä vaaleilla parketeilla. Tällöin muiden mielestä valkoinen pallo ei erotu kentästä tarpeeksi, joten sääntöjen mukaan kaivetaan esiin värikkäät pallot ja valmistajat ovat suuressa viisaudessaan yleistäneet neonpunaisen väriset pallot joka paikkaan. Säännöt myös kieltävät neon-värityksen, mutta silti pallo on yleinen. Mun aivot eivät tunnista palloa, kun se liikkuu mua kohti vauhdikkaasti vaalealla parkettipinnalla kirkkaissa valoissa. Silloin pallo hukkuu lattiaan. Mikä tahansa muu liikesuunta, lattiamateriaali tai lattiaväritysei tuota ongelmia. Jännästi jännä juttu!

Tehtiin löytöjä tuolla bongausretkellä. Ruissalon rannalta alkoi jäät lähteä ja Nipsu koitti kovasti mennä perään. Oikeasti uskomaton koira! Keli kuin keli ja se on menossa uimaan. Ei haittaa pienet pakkaset ei jäälautat. Rannalta bongattiin kalojen joukkokuolema; siinä makoili useampi kala kuin mitä mä sain pyydystettyä viime vuonna. Varsinainen kalamies siis! Uskotaan, että onni kääntyy nyt. Löydettiin meinaan myös Roope Ankan ensilantti ja ollaan oltu siitä asti onnekkaita. 5 penniä vuodelta 1919 ja nyt se on kokonaan mun. Tie missä merillä seilannut ja kuinka monen kalan vatsassa ollut. Nyt se on vain mun. Mun aarre. Mun.

Adopt a barn

Käytiin eilen Nipsun kanssa adoptoimassa meille kotiin lato. Okei, se oli niin iso, että piti jättää tien pieleen nököttämään. Suuri ja punainen lähilato. Linnuntietä tuosta on kotiin 927 metriä ja 60 senttimetriä. Valittiin siis tämän viikon bongaukseksi helpoimmalta kuulostava kohde, mutta tosiasiassa talsitiin kuutisen kilometriä ladolle. Jännässä paikkaa sijaitsee tämä yksilö; vieressä on monenlaista teollisuusyritystä, autokorjaamoa, katsastuskonttoria sekä suurehko ammattikoulu. Ja sitten iät ja ajat paikkaallaan punoittanut puuhökkeli, jonka seinissä paistaa ajan patinat. Merkki kivijalkaan ja näin ollen lato on meidän.

Touhuttiin me viikonloppuna muutakin. Lauantaina kävin häviämässä pari salibandyottelua ja alkaa rassata mieltä jatkuva häviäminen. Viimeisin voitto on marraskuulta ja nytkin hukattiin johtoasema lopussa tasapeliksi. Enää ei ollut edes kyse siitä, että pelattaisiin huonosti vaan ei yksinkertaisesti voitettu. Ei. No. Siinä tämän bloggauksen ainoat kieltosanat ja jatkossa positiivisia ajatuksia. Parempia juttuja viikonlopussa oli kaikki kokkaamiseen liittyvät tarinat. Ystävänpäiväksi tein kasan suklaisia suolarinkilöitä, jotka muistuttavat sydäntä. Römppäsukat jalassa väkersin jokaiselle myös oman banoffeen. Pohjalle keksimurua, seuraavaksi kinuskia, sitruunalla marinoitua banaania ja päälle turkkilaista jogurttia sekoitettuna pieneen kermavaahtoon. Pinnalle ripottelin vielä väriksi kaakaota ja siihen keksit nököttämään.

Sunnuntaina, kun muut talon asukit kärsivät krapulaa, kävin salilla tekaisemassa tunnin kuntopiirin keskivartalolle. Viikon ahkeran treenaamisen jälkeen alkaa kroppakin toimia kuten ennen reissuja ja sairasteluja. Oksu tuli toki nytkin suuhun, mutta kuolemantunne pysytteli poissa. JEE! Siihen päälle sauna ja kuivatellessa googleen hakusanaksi lohi. Ensimmäinen resepti oli lohihampurilainen hölskytyskurkuilla (Liemessä-ruokablogi). Siispä saunasta kaupan kalatiskille ja kotiin tekemään omaa versiota burgerista. Sämpylänä käytin valmista kaurasämpylää, olin laiska ja nälkäinen. Pihvin päälle paistoin vielä siivun pekonia ja kastikkeeksi turkkilaista jogurttia tillillä ja valkosipulilla maustettuna. Viereen salaattikääröt ja nauttimaan.

Tämä ruokaisa päivitys on hyvä päättää kuvaan koiran ja kissan kohtaamisesta. Tämä, jos mikä, on varma merkki kevään tulemisesta. Peukkua sille!

Sekametelisoppaa ja kermavaahtoa

Mulla on menossa töissä luova rahkatauko ja selailen viime aikojen otoksia kuvakansioista. Eläinrikasta elämää on näköjään viime aikoina ollut. Mun takapihalla kulkee joki(virallisesti oja), jossa asuu jokiankkoja ympäri vuoden. Siellä missä ankkoja, siellä mummoja. Joen pohjassa lienee useampikin diabetekseen kuollut ankka, kun katselee sitä pullamäärää, jonka mummot ankoille syytävät. No kukin tyylillään. Kävin Nippen kanssa myös tatuointitorneilla viime viikolla. Tulin ensimmäistä kertaa torneille eri reittiä ja silmiin osui yksi betonikasa, joka on lähes alkuperäisessä loistossaan. On siinä jotain pientä tussisuttua kyljessä, mutta eivät peitä kokonaiskuvaa. Surullisen jylhä näky on. Tatuoinnit tornien kyljessä vie ajatukset pois sodan synkkyydestä. Teksti "kännis vittu" lyö koko tornit leikiksi. Näin rauhan aikana kannatan ehdottomasti eläväisiä torneja. Teksti oikeestaan selittää tatuointien laatuakin.

Katsoin Metsämäen tarjontaa ja seuraavat ravit olisi ensi viikon perjantaina. Hitto aivan väärä päivä, kun Florida lähenee vauhdilla. Palataan siis mun aiempaan rakkaaseen harrastukseen. Kävin eilen tuomaroimassa seuran kehitysvammaisten joukkueen ystävyysottelua. En oikein tiennyt mitä odottaa, koska näin pojat todellisessa kilpailutilanteessa ensimmäistä kertaa. Hyvällä fiiliksellä siellä menivät molemmat joukkueet, joten tuomarina jouduin viheltämään ehkä 5-6 vapaalyöntiä. Harkoissa olen pyörinyt useammankin kerran ja joukkueen asioita hoidan päivittäin. Huipputyyppejä täynnä koko joukkue. Perttikin, joka vääntelee mun naamaa tuossa alla, peruutti kuulemma mun lomat, jotta pääsen poikien kanssa sählyä pelaamaan. MMM kiitos siitä! Huomaa jokaisen päässä uudet suojalasit, joiden hankintaa eräs vakuutusyhtiö lähti tukemaan. Peukkua peukkua tukijoille!

Tajusin nenäpäivää miettissäni, että on piirrustelu jäänyt kovasti paitsioon. Mun bravuuri on se sininenäinen nalle tekemässä jotain. Ei punainen, vaan vaaleansininen nenu. Se on mulle sellanen kuva, että voin piirtää sen vaikka "kännis vittu". Enhän mä oikeasti mitään osaa piirtää, mutta kopioinnissa olen keskivertoa parempi. Nalle on niin palanut verkkokalvoille kiinni, kun yhteen aikaan piirsin niitä joka korttiin ja lappuun. Isosena ollessa piirtelin noita leireillä tytöille, jotka olivat heti "UUUUUUUUUU". Sain itseasiassa takaisin valokuvan yhdestä sellaisesta piirroksesta. Tuo keinuva nalle on suunnilleen 10 vuotta vanha. Kuka pölö noita säästää? Toisessa kuvassa on ipadin piirrosohjelman testauksessa tuherrettu eläin.