Olipa kerran Hannu, Terttu ja noi.. Heppa

Olipa kerran Hannu, jolla oli rakas Terttu-täti. Terttu oli tunnettu puunhakkaaja. Elettiin aikoja, jolloin maassa oli vähän ruokaa tarjolla. Ei ollut hampurilaisravintoloita lähimaillakaan, koska paikallinen burger-ketju perustettaisiin vasta kuuden vuoden päästä tarinan alkuhetkestä. Pizzaan oli aikaa vielä enemmän, noin 15 vuotta. Sanomattakin on selvää, että Hannu riutui nälissään. Pojan kuopalla oleva napa teki Tertun hyvin surulliseksi.

Tilanne vaati isoja tekoja ja näin Terttu päätti lähteä kaukomaille tuuheampien metsien perään. Enemmän puuta, enemmän palkkaa, parempaa ruokaa ja isompi vatsa veljenpojalle. Terttu matkasi Saharaan, jossa vielä tänäkin päivänä muistellaan kauhulla sitä pyörremyrskyä, joka autioitti koko tienoon. Sillä aikaa Hannu kaipaili kovasti rakasta tätiään. Hänellä oli kaiken lisäksi ilkeä äitipuoli, joka yritti monesti jättää Hannun keskelle Pääskyvuoren metsää. Suruissaan Hannu kirjoitti kirjeen tädilleen ja lähetti sen Afrikkaan kamelipostilla.

Kun kirje lopulta saavutti Tertun, nousi hänelle raivo. Puuta kaatui päivässä enemmän kuin koko viikossa. Sitten iski suru. Terttu päätti lohdutukseksi askarrella Hannulle jotain pientä kivaa. Terttu rakensi illan. Terttu jatkoi seuraavan aamunkin. Uuden illan koittaessa oli pöydällä valmiina Heppa. Sininen, täplikäs ja kaunis puinen heppa. Hän lastasi Heppa-hepan kamelin selkään ja käski karavaanin matkata kauas pohjoiseen. Oi sitä ilon hetkeä, kun Hannu näki kamelin keskellä Pääskyvuorea. Hän juoksi karavaania vastaan ja sai tädin tervehdyksen. Surrun kyyneleet pyyhkiytyivät pois sillä sekunnilla. Oi kuinka rakas hänen tätinsä olikaan <3 Hannu sai takaisin ruokahalunsa ja jaksoi sinnitellä seuraavat vuodet odottaen hampurilaisia, pizzaa ja kebabia. Terttu jäi Saharaan beduiinipäällikön vaimoksi.

54 vuotta myöhemmin Hannu päätti antaa Hepan jatkaa matkaa. Heppa vietiin Pääskyvuoren metsässä olevaan roskalavaan odottamaan nuorta, kaunista, komeaa ja aivan ihanaa miestä. Heppa odotti päivän. Odotti toisen. Viimein saapui Siika kantaen roskalavaan lastulevyhyllykköä. Katseet kohtasivat ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Siika syöksyi lavalle ja pelasti Hepan. Syntyi samantien suunnitelma: annan Hepalle rakkautta ja pidän hyvänä. Maalaan uusiksi ja kunnostan harjan. Kiinnitän kauniin narun ja annan Hepan syntymäpäivälahjaksi kaksvuotiaalle kummitytölle. Hepan matka saa jatkua. Ja Hannu saa kebabia syödäkseen.

Viiksistä viis!

Ai kauheeta! Kuka on unohtanut plokinsa? En kai mää vaan? Hmph! No oikeestaan en ole unohtanut. Viikset on vaan väpättäneet sen verran, että ei ole ollut asiaa tänne. Sain kämppiksen ja osallistun firman sisäiseen dieettikisaan. Siinäpä jännimmät kuulumiset :) Kisa menee hyvin, kiitos kysymästä. Olen kärjessä -5,19 %:lla eli neljässä viikossa reilu viisi kiloa silavaa sulanut.

Mut aihe, joka nyt kuohuttaa on kadonnut ruokahalu. Äkkiseltään meni mennessään ja yök ei ole palannut :( Ei mee rahka alas. Ei millään. Kaivoin mun herkullisen välipalan jääkaapin homeisista syövereistä ja tein pahvimukista lusikan. Lusikka, koska firma säästää ja tarjoaa bambutikkuja teen sekoitteluun. Ei oikein jaksa rahkaa nauttia tikuilla, joten insinööri on sitten fiksu mies ja tekee omat lusikkansa. Rahkasta kansi auki ja valkea kuulas herkku kimmeltää loisteputken valossa. Nam! Sitten herääminen. Millä huuhdotaan herkku alas? Missä mun vesipullo? Kuka on vienyt?

Hetken kelaus ja hetkinen! Kävin just veskissä ja pistin pullon maahan pytyn viereen vartti sitten. HETKINEN! Kirosana, toinen ja kiireellä veskiin. Siellähän se pullukka oli pimeessä kopissa. Nyt se ällöys iskee. Onko joku tehnyt jäynää vai ei?

Hmm vartissa ei juuri ehdi mitään, eihän? Kysytään kaverilta:

minä: 

mut tieks

ällöö

sano nyt, et onko joku pilannu mun pullon?

Lähetetty tiistaina klo 14.17

Jussi: 
:D
tiä jos o vaa telakoitunu sihe pullon suul, muttei kusuttanu kuiteska

Kiva kiitos! Hyvästi rahka, hyvästi pullo! No ei, kovis juo silti. Jos musta ei taas kuulu hetkeen, niin tiedätte syyn.

Nykyään melkein kaikki on jännää

On se jännä! Ainakin, jos on kyse Nipsun elämästä. Jotenkin sitä aattelee, että on nähnyt jo kaiken tässä parin vuoden aikana. Elämän pitäisi olla tasapaksua nyt, kun koiruuden pahin teini-ikä on ohi ja pentuiänkin sähläykset kaukana historiassa.  Silti kivasti jännästi olen yllättynyt kahdesti viimeisen viikon aikana. Lähes leuka loksahtanut auki, kun on nähnyt mitä eläin on touhunnut.

Ensimmäinen kerta oli päivälenkillä lähimaaston puistossa. Kuulun semisti kakkankerääjiin huom. Huom. Nostan kyllä kaiken, mikä tulee ihmisten ilmoille ja saattaisi muita haitata. Metsästä, pelloilta ja muilta kaukomailta en jaksa jälkiä siivota, koska siellä on riittämiin jänönkakkaa ja kaikkea muutakin. Nyt kiireessä jäi uusi kakkapussi ottamatta mukaan, eikä taskussakaan ollut nessuja. Ei puissakaan lehtiä, jolla pökäleet siivoilla. Nipsu alkoi lenkillä oirehtia, että kohta olisi kiva päästä veskiin ja mieluusti läheisen talon pihaan. Iskä siinä sanoi kovasti NO. Ei siihen. Mennään vauhdilla, kiiruhdetaan kauas. Niinpä ravattiin läheiselle pellolle, jossa oli puskaa, puita ja sitä jänönkakkaakin. Mutta ei, ei kelvannun ne koiralle veskiksi. Kova oli toive päästä kävelytien varteen, johon kivasti voi kaapelit laskea. Mentiin pellolla eteenpäin ja koira haaveillen veti kovasti kohti kaukana häämöttävää kävelytietä. Pian hätä kävikin kovaksi ja koira päätti alkaa ulisemaan, että tyhmä isi nyt tulee housuun. Isi piti päänsä ja taapersi pellolla huutava koira narun päässä. Ei kelvannut puskat ei puunjuuret kakille. Huuto yltyi ja samalla vastaan tuli aita, joka oli pakko kiertää niin, että reitti päätyi kävelytielle. Ja eikö mitä huuto lakannut heti, kun oltiin metrin päässä hiekkatiestä. Siihen napakka punnerrus ja koira oli jälleen iloinen. Outoa, omituista.

Toinen jännittävä hetki oli perjantaina, kun tyhmä isi katseli koiran anturat läpi ja päätti pistää vähän kosteusvoidetta. Kaapista esiin tassurasva ja koira sai sätkyn. Ensin mentiin peräkanaa ympäri kämppää, kunnes nurkka hyökkäsi kätevästi koiran eteen. Sitten koira sohvalle ja VIUH koira oli jo mennyt. Sama takaa-ajo uudelleen, tällä kertaa lauantaimakkarapaketilla maustettuna. Ylläoleva kuva on lavastettu, koska sen ottamisen aikana meni 3 siivua makkaraa ja yhdet hermot. Heti kuvan jälkeen koira niin kovaa niin kauas, kuin vain purkista pääsi. Eikä koira tullut enää olohuoneeseen sinä aikana, minkä purkki oli pöydällä. Paha, PAHA PURKKI!

Nipsu on toki ennenkin yrittänyt  mennä luimistellen piiloon, kun korvanputsausaine otetaan esiin. Mutta sen ymmärtää, koska se tökötti tuntuu ilkeältä. Mitä pahaa voi tassurasva tehdä? Tai miksi kakka haluaa tulla ihmisten ilmoille? Joka tapauksessa ihanaa, että vielä löytää uusia puolia rakkaastaan. Jännästi lisää pohdittavaa näin kevään korville!

Lihaa piiloon ja muita ruokaisia sattumia

Kerroin jo aiemmin mun suolen kyllästymisestä normi-ihmisten sapuskaan ja lupailin noudattaa uutta raamattuani. Tässä nyt ensimmäinen reseptisuositus Hanna Skyttän kirjasta Fuel Food. Koska mun masu ei kestä lainkaan sipuleita ja paprikoita ja tulisuutta, niin muokkasin ohjetta omaan käyttöön. Gluteiinia ja laktoosia tässä ei muutenkaan ole, kun käyttää näitä terveellisempiä aineksia. Jos tästä vielä haluaa keventää, niin laittaa munista pelkät valkuaiset ja vaihtaa lihen tilalle tunaa vedessä. Varmasti toimiva sekin piirakka. Luultavasti originaali ohje olisi ollut maukkaampaa, mutta hyvää tuli näinkin.

Taikina:
1 3/4 dl kookosjauhoa
4 rkl psylliumia
2 tl leivinjauhetta
4 munaa
noin 3 dl kiehuvaa vettä
ripaus suolaa

Täyte:
400 g naudan jauhelihaa
lipstikkaa, basilikaa, oreganoa, suolaa, mustapippuria
1 tomaatti pilkottuna
raastettua emmentaalia

Taikinan tekeminen on simppeliä. Sähkövatkaimeen tai yleiskoneeseen pyörimään jauhot ja rikotaan munat lennosta kyytiin. Kun taikina alkaa olla murumaista lurutellaan joukkoon kiehuva vesi. Annetaan pyöriä, kunnes se irtoaa kulhon reunoista ja jaetaan 4 osaan. Kaulitaan seuraavasti: alle leivinpaperi, sitten taikinaklöntti ja päälle toinen leivinpaperi. Pyydetään naapurin Justiina heiluttaan kaulinta. Tavoitteena on nätti ympyrä, joka täytetään aiemmin paistetulla lihalla ja muilla halutuilla täytteillä. Taitetaan leivinpaperia avuksi käyttäen lörtsy kiinni eli puoliympyrän malliseksi. Vedetään reunat kiinni toisiinsa haarukalla tai taikinapyörällä, jottei täytteet mene pisin peltiä uunissa. Toista neljästi ja sitten uuniin. 175 astetta ja noin 45 minuuttia, kunnes pinta on ruskea, kuin Siian nahka kesällä. Tässä pari kuvatusta mun työvaiheista.

 

Mut yllätti valmiin piirakan herkullinen makuyhdistelmä. Ulkonäkö nyt oli mitä oli, mutta silmät kiinni ja sijoitetaan viiksien alle, niin kehtaa suositella muillekkin. Mukaan mausteita ja salaattia tai syödään raakana niikseen. Toimii kylmänä ja kuumana. Sisällä, pihalla, talossa, puutarhassa,..

 

Muumipappa kuvasi Muumilaakson kauneimmat näkymät

Kuten ehkä olettekin jo huomanneet, niin mun jutut lähtee usein liikkeelle jostain aasinsillasta. Tälläkertaa Muumilaakson sillasta. Jossain Muumilaakson tarinassa Pappa meinaa osallistua kuvakilpaan ja alkaa etsimään kameraansa. Käy ilmi, että kameran osista on rakenneltu kaikenlaista.tarviketta taloon. Linssi on ollut muumipeikon suurennuslasissa, samettinen peitekangas Mamman viittana ja palkeet Muumimamman palkeissa :D Jännästi sama sana! Sitten kamera viimein saadaan kasattua ja Papparainen räpsii kauneimmat maisemakuvat kilpailuun. Viimeisenä kuvana otetaan ylivaloittunut perhepotretti, joka lopulta voittaa kuvakilpailun ja näin syntyy legenda Muumilaakson valkoisista kallioista. Kannattaa tsekkaa tarina jostain, jos loppu jäi kiinnostamaan.

Mulla on aivan sama juttu, kuin Papalla. Vehkeet on levällään ja aika vanhat. Tykkään tosi paljon kuvata kaikenlaista jännää, mutta laatu kärsii eniten laitteiston vajaavaisuudesta. Toki käyttäjässäkin on vikaa. Pääosan kuvista otan nykyään Samsung Galaxy S3:lla, koska puhelin nyt on aina mukana. Hyvässä valaistuksessa sillä saakin ihan mukiinmentävää tulosta aikaan. Heti, kun valo meneee vähän hämärän puolelle, niin laatu suorastaan romahtaa. Hieman oon myös tehnyt vertailua eri puhelimien välillä ja täytyy sanoa, että Applen tuotteet tuottavat huomattavasti parempaa laatua juuri näissä olosuhteissa. Nokian laitteita en suostu edes miettimään, koska inho kyseistä merkkiä kohtaan on nykyään niin suuri. Löytyy multa myös pokkari, jota kannan mukanani erilaisiin tapahtumiin. Ostin nelisen vuotta sitten Panasonic DMC-TZ3:sen mallikappaleena erittäin hyvään hintaan ja sen kanssa saakin jo jotain parempaa tulosta aikaiseksi. Kameran elinkaari tuntuu lähestyvän loppuaan, sillä objektiivi surisee pahaenteisesti ja prosessorikin raksuttaa entistä kauemmin. Tämä johtunee siitä, että kamera on nähnyt monenlaiset bileet ja festarit, saanut kestettäväkseen hiekkaa ja sadetta.

 

 

 

  

 

 

 

Uuh siinä aiempia taiteellisia otoksia. Jatkoa varten herää parikin kysymystä: voiskos kuvaa muutakin kuin Nipsua ja millä välineellä? Onko järkevää hankkia kunnon järjestelmäkamera, jota sitten vaalii kuin Klonkku aarrettaan? Entä valitakko siinä tapauksessa sellainen suuri järkkäri vai noita uusia kompakteja malleja, joita mm Samsung tarjoaa? Bileet voisi hoitaa jatkossa tuolla nykysellä pokkarilla, ainakin niin kauan kun se on hengissä. Vai panostaakko puhelimeen, jossa on kunnon kamera? Puhelin on kuitenkin helpoimmin saatavilla, kun tulee himo kuvata. Sitten törmäsin tähän Sonyn DS-QX10/100 kameamallistoon.

Todella näppärä järjestelmä, jos oikeasti toimii. Ei olisi edes puhelinyksilöriippuvainen, koska toimii sekä Androidilla et iOS:llä. Hinta on kuitenkin aika suolainen, koska halvempi 10 maksaa Amazonissa 200 $ ja kalliimpi 500 $. Sillä rahalla saakin jo ihan pätevän järkkärinkin. Siispä mitä pitäisi tehdä?