Sunnuntai. Krapulaton päivä huolimatta lauantain saunaillasta. Meteorologin mukaan ainut poutapäivä viikkoon. Koira kesäleirillä. Omaa aikaa.
Kuvittele kaikki noi Siikan sunnuntaihin. Mitä silloin tehdään? Laitetaan lenkkarit jalkaan, päälle viininpunainen paituli ja rokkilista soimaan. Sporttracker käymään ja kuono kohti tuntematonta metsää. Voi miten jännittävää!
Heti metsän laidalla on ensimmäinen varoitusmerkki. Täällä on niitä! Täällä on niiden koti. "Haloo!" huutaa Siika. Kukaan ei vastaa. On aika siis ottaa #majaselfie. Onneksi maja on tyhjillään, sillä muuten Siika ei kyllä olisi uskaltanut mennä metsään. Hetken päästä näkyy lisää vaaran merkkejä. Kaksi puuta kaatuneena oudosti. Ne ovat niin syypäitä. Tämä on varoitus muille metsässä kulkijoille. Ei ole syytä tunkeutua syvemmälle metsään, koska tämä on niiden aluetta.
Siika ei pelkää. Rokki soi, se antaa voimaa. Olo tuntuu eksyneeltä. Ei ole juurikaan ajatusta olinpaikasta. Syvällä synkässä metsässä. Yhtäkkiä ne seisovat edessä. Mummot! Ne tietävät, että kävin majalla. Tietävät, että hyppelin heidän puilla. Mummot katsovat paheksuen. Ensimmäinen ajatus on oman olotilan tunnistaminen; silkkää hyytävää pelkoa. Onko nämä niitä huonosti käyttäytyviä mummoja? Heitä, jotka etuilevat kassajonossa? Heitä, jotka verbaalisesti solvaavat jokaista nuorta? Heitä, joiden tekarit lonksuvat? Voivathan he olla niitä harvalukuisia pullantuoksuisia mummeroita, tavallisia eläkkeensaajia. Kohta se selviää.
Takaisin ei kehtaa kääntyä. Pakko kohdata mummot. Siika päättää iskeä ensin. Suu auki reippaasti. HEI. Nyökkäys ja hymy. Se toimii! Mummot kelpuuttavat vieraan metsäänsä. Eivät vastaa, hymyilevät takaisin. Saan jatkaa seikkailua. Huoh!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti